Turveltaen

Turveltaja yritti jälleen sivistää itseään osallistumalla Tampereen yliopiston professori Hannu Kuuselan luennolle aiheesta Asiakas ratkaisee. Kuusituntinen istunto herätti useita ajatuksia. Päällimmäisenä tuli mieleen seuraavanlainen pohdinta: Kuka on koululaitoksen asiakas? Onko asiakas oppilas vai onko asiakas yhteiskunta? Mielestäni tämä on perustavaa laatua oleva kysymys, joka vaikuttaa (tai ainakin pitäisi) siihen, miten opetusta suunnitellaan.

Mitä tarkoittaisi, jos asiakas onkin yhteiskunta? Ajatellaan nyt vaikka asiaa, josta luennolla paljon keskustelimme. Asiakaspalvelua. Todettiin, että meni Suomessa autokorjaamoon tai rautakauppaan, palvelun taso on heikkoa. Miksi näin? Onko vika suomalaisessa kulttuurissa ja mielenlaadussa? Jos ajatellaan että yhteiskunnan viesti on tämä ja me koululaitoksena haluamme tuottaa asiakkaallemme (yhteiskunnalle) hyviä tuotteita (tulevaisuuden työntekijöitä) eikö meidän pitäisi räätälöidä koulutusta siten, että esimerkiksi asentajien koulutukseen sisältyisi runsain mitoin asiakaspalvelukoulutusta?

Paljon puhuttiin myös asiakaslupauksesta. Moniko oppilaitos on miettinyt, mikä on lupaus, jonka haluamme antaa asiakkaillemme? Oppilaille luvataan varmasti tasokasta opetusta ja hyviä työllistymismahdollisuuksia, kenties mahdollisuutta laajoihin sivuainevalintoihin. Mutta mitä luvataan yhteiskunnalle? Pystymmekö lupaamaan tasalaatuista tuotetta? Voimmeko asettaa standardin valmistuneille oppilaille? Luvata yhteiskunta-asiakkaalle, että meiltä valmistuneet “tuotteet” pystyvät takuulla vähintään tiettyyn suoritustasoon… Ihmettelenpä vaan. Kuka uskaltaa luvata?

Ja vielä loppuun irrallinen pieni ajatus: Jatkuvasti törmää eri luennoilla kokemusperäisyyden korostamiseen, niin myös nyt painotettiin asiakkaiden lisääntyvää kokemushakuisuutta ja mietittiin elämysten tuottamista palvelutilanteessa. Jos ihmiset kaipaavat kokemuksia vapaa-ajalla, miksei myös työssä tai koulussa. Miten siis voisimme tehostaa opetusta/oppimista äänien, tuoksujen, värien yms. elämysten kautta?

Suosittelen kaikille ajatusten tuulettamista yhdessä Teemu Arinan kanssa. Teemu puhuu ja kirjoittaa informaatiotegnologian kehittymisen tuomista muutoksista ihmisen oppimiseen.

Muutama väite Teemun esityksistä jää väkisinkin mietityttämään. Esimerkisi se että omien kokemusten rinnalle on nousemassa vahvemmin muiden kokemuksien kautta eläminen ja oppiminen. Sähköisen median kautta kokemusten välittäminen on helppoa, videokuvaa on saatavilla aiheesta kuin aiheesta. Kun omat mahdollisuudet hankkia kokemuksia ovat rajallisia, etsitään muiden yhä rajumpia kokemuksia. Voi olla näinkin ja jos on, ovelan opettajaopiskelijan pitäisi nyt miettiä, miten näitä kaikkia saatavilla olevia kokemuksia voisi hyödyntää elämyksellisen oppimiskokemuksen tuottamisessa. Rakentavasti.

Internetin ansiosta perinteinen opettajakäsitys hämärtyy. Moni “guru” ja asiantuntija ei välttämättä enää edes tiedä olevansa jonkun opettaja. Mahdollisuudet päästä käsiksi maailmanlaajuiseen viisauteen ovat rajattamat. Meneekö kauaakaan, kun todetaan että se opettaja, joka luokan edessä seisoo, tietää itseasiassa vähemmän kuin oppilaansa, jotka ovat tutustuneet samaan tietoon jo aikapäivää sitten… Kannattaako sen luokan edessä seisojan pian edes yrittää olla alansa paras asiantuntija (joku viisaampi on kuitenkin jo julkaissut jotain edistyksellisempää verkossa), pitäisikö hyväksyä roolimuutos ja keskittyä oppimisen ja tiedonhankinnan ohjaamiseen ennemmin kuin tiedon “kaatamiseen” oppilaiden uneliaisiin korviin.

Teemu vertaa nykyistä koulujärjestelmää tehtaaseen: raaka-aineet (oppilaat) laitetaan sisään ja heistä valmistetaan tuotteita (ammatteja). Teemu on oikeassa väitteessään, että kun joku valmistuu esim. psykologiksi, teemme hänestä mielessämme tuotteen, jolla oletamme olevan tietynlaisia ominaisuuksia. Yhteiskunta on määrittänyt, millainen henkilö on insinööri ja millainen historijoitsija. Ja kuka voi väittää ettei opettaja sanasta tule mieleen nutturapäinen tiukkapipo… Mutta kun Teemua kuuntelee, tulee mieleen että suuria asioita on tapahtumassa. Ja koulun, opettajan ja yhteiskunnankin on sopeuduttava näihin muutoksiin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhdessä tekemällä ja toisten kanssa sparraamalla saa parempia ajatuksia, ideoita ja toimenpiteitä kun asioita yksin pyörittelemällä. Sosiaaliselle tallustelijalle parin kanssa ja/tai rymässä työskentely on myös mielekäs tapa toimia. Viimeiset kaksi päivää ovat myös osoittaneet, että aina ei tarvitse tyytyä yhdessä keskusteluun vaan erilaisia ja luoviakin tapoja asioiden käsittelyyn ja oppimisen tehostamiseen on roppakaupalla!

Kun tapoja on monia mieleen jää yleensä kolme: oma tapa, “paras” tapa ja “huonoin” tapa. Siis omassa mielessä arvioituna. Eli tällä kertaa seuraavat:

Oma tapa roolipeli: Ryhmämme piti muille oppilaille erinomaisen (tietenkin) session, jossa työturvallisuutta käsiteltiin roolipelin avulla. Ohjaaja joukossamme oli alan oikea asiantuntijakin, joten uskon että myös ihan oikeaa tietoa saatiin “oppilaille” välitettyä. Ja kaikki kiitos aktiivisille osallistujille session onnistumisesta. Mietityttämään toteutuksessa jäi vain yksi asia. Nyt roolipelissä opettajaa esitti henkilö, joka oikeastikin oli opetustilanteessa joutunut vaikeuksiin oppilaan kanssa. Roolipelin hengessä eikö opettajan olisi pitänyt esittää oppilasta… Ajatuksena vain. Jälkiviisaus paras viisaus.

“Paras” tapa draama: Hauskin ja siten myös mieleenpainuvin tapa oli tietenkin draama. Vaatii ryhmältä paljon, mutta onnistuessaan opetettava asia (kielteisten asioiden viestintä) jäi tehokkaasti mieleen. Toimii siis ainakin tehokkaasti, mutta toisenlaisissa tilanteissa (esim. ongelmanratkaisu/uuden kehittäminen) jokin perinteinen aivoriihi voi olla tuotoksellisesti tehokkaampi.

“Huonoin” tapa käsitekartta: Tapa ei missään tapauksessa ole huono. Hitaampi älyinen ja vähemmän insinöörimielinen turveltaja ei vaan ihan päässyt jyvälle käsitekartan toiminnallisuudesta. Todennäköisesti käyttäjävirhe, kuten atk-piireissä sanotaan. Muut näyttivät olevan kartalla ihan hyvin.

Todettakoon vielä, että iltapäivät olivat todella hyödyllisiä, mutta myös uuvuttavia.
Yhteistyö kunniaan!

Jossain tässä opintojen matkan varrella muistan kaipailleeni vertailua suomalaisen ja eurooppalaisen koulutuksen välillä. Osittain näihin kysymyksiini sainkin nyt vastauksen Haaga-Helian Studia Generalia luennolta, jossa Johanna Lasonen Jyväskylän yliopistosta oli puhumassa ammatillisen koulutuksen asemasta ja vetovoimasta Euroopassa.

Lasosen luennosta jäi mieltä askarruttamaan seuraavanlainen asia: Suunnilleen puolissa Euroopan maista ammatillinen koulutus tuntuu olevan suositumpi kuin yleissivistävä, Suomessa luku on jopa 60% (mikä tuli kyllä yllätyksenä). Toisaalta taas työttömyystilastot osoittavat, että ammatillisesta koulutuksesta valmistuneiden työttömyys on korkeammalla tasolla kuin korkeasti koulutettujen. Ja sitten taas sanotaan, että uramahdollisuudet ovat yksi merkittävimmistä tekijöistä koulutuslinjaa valittaessa. Pistää vain ihmettelemään, miksi ammatillinen koulutus sitten on niin suosittua, jos odotettavissa kuitenkin suuremmalla todennäköisyydellä on työttömyys (ehkäpä hieman kärjistetysti sanottua…)? Voiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että joissakin Euroopan maissa esim. Saksassa joudutaan jo hyvin nuorena valitsemaan tuleva koulutuslinja? Miten hyvin kolmetoistavuotias on perillä tulevista työllistymismahdollisuuksista?

Ihmettelyn kohteeksi on erikseen vielä pakko nostaa Pohjoismainen sisaremme Islanti, jossa ammatillisesta koulutuksesta valmistuu vain 9% väestöstä ja työttömyys on minimi tasolla. Millaisia työpaikkoja Islannissa on oikein tarjolla? Pitäisikö sinne oikein lähteä tutustumaan uramahdollisuuksiin…

Koska turveloinen haluaa myös seurata ajankohtaisia keskusteluja, pisti Lasosen tilastoista silmään vielä yksi mielenkiintoinen fakta. Suomessa vain peruskoulun suorittaneista naisten palkat ovat keskimäärin korkeampia kuin miesten. Sen sijaan heti kun koulutus astuu mukaan kuvaan palkkaerot keikahtavat toisin päin (mistä on viime aikoina kyllä kuultu joka mediasta). Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista? Tähän pitäisi ehdottomasti syventyä tarkemmin, millaisissa tehtävissä ovat vain peruskoulun suorittaneet naiset ja miehet, missä taas toisenasteen ammatillisien opinnon suorittaneet. Kuka tietää???

Mika Saranpää on koonnut hyvin ajatuksia herättävän esityksen aiheesta Arviointi ohjauksen muotona. Kokematon opettajakokelas hätkähtää jo heti alussa kun alustukseksi herätellään kysymystä siitä, mitä on oppiminen. On helppo yhtyä Saranpään mielipiteeseen siitä, että oppiminen on jokaisen pään sisällä ja sitä on vaikea toisen arvioida. Mitä sitten taas voi arvioida, on osaamista. Tai oikeastaan arviointi pitäisi suunnata osaamisen synnyttämään toimintaan. Äkkipäätä tulee mieleen, että pelkkä osaaminenhan on hyödytöntä, jos tietoa ei osaa muuttaa taidoksi. Mutta kun tätä polkua mennään eteenpäin, taitoon ja tekemiseen vaikuttaa sitten jo paljon muukin kuin osaaminen. Esimerkiksi mikä toiminnassa on motivaation rooli?

Saranpää etenee esityksessään esittelemään BSC- ja EFQM- malleja, jolloin turveltaja onkin jo vahvemmalla maaperällä. Eipä ole kuitenkaan tullut ajatelleeksi opetuksen arviointia ko malleilla. Otetaan nyt vaikka tuloskorttimalli, joka avaintekijä on toiminnan tarkasteleminen neljästä näkökulmasta: talous, asiakas, henkilöstö ja prosessit. Sinänsä mallissa on mielestäni järkeä. Esimerkiksi yritysmaailmassa on helppo syyllistyä pelkkien taloudellisten mittareiden seurantaan. Kun yritysjohtajat “pakotetaan” miettimään mittareita muista näkökulmista päästäänkin hedelmälliseen keskusteluun siitä, mikä yrityksemme toiminnalle on todella tärkeää? Miten mittaamme arvojemme ja strategiamme toteutumista. Vanha totuushan kuitenkin on “sitä saat mitä mittaat”… Sormi menee kuitenkin turveltajan suuhun kun aletaan miettiä mittareita opettajan työn mittaamiseksi. Eipä ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi, mikä opettajan työssä on tärkeää ja tavoitteellista. Hyvät palautteet opiskelijoilta? Opiskelijoiden saamat hyvät oppimistulokset (esim. ylioppilaskokeet…)? Suuri valmistuneiden määrä? Kustannustehokkaat opetusmetodit? Minkälaisesta toiminnasta me siis opettajia haluamme palkita arvosanalla 10?

No niin, nyt on sitten ensimmäinen opetusharjoittelu-urakka takanapäin. Hengissä selvittiin ja oli itse asiassa ihan hauskaakin. Eikä Arvoisa Raatikaan haukkunut suoritusta ihan lyttyyn. Ehkäpä tälle uralle on jotain toivoa nähtävissä… Yllättävää oli kyllä miten paljon aikaa meni neljän opetustunnin suunnitteluun. Lähes tuplasti! Kaikki kunnia opettajille, homma ei ole niin helppoa kuin päältä päin näyttää.

Ajasta puheen ollen, hui miten se aika onkaan taas rientänyt, juuri äsken otettiin ensimmäisiä haparoivia askelia opettajaopiskelijana ja nyt yritetään kaiken muun touhun keskellä pysyä mukana vauhdissa ja saada opintoja suoritettua aikataulussa. Paljon on vielä opittavaa myös verkossa opiskelusta. Sähköposti tuntuu vielä tutulta ja turvalliselta vaikka yhteiset keskustelualueet ja wikit ovat paljon käytännöllisempiä. Pitäisi löytää uuteen malliin systematiikka, toimintatapa ja rytmi… vinkkejä?

Kaiken kiireen keskellä…

“Opettaja” tuo aina mieleeni ala-asteen englanninopettajamme, jota nousimme yhdessä seisoen tervehtimään ja lausuimme kuorona “Good morning Mrs Kauppinen”. En mielelläni näkisi itselläni sellaista tulevaisuutta. Onneksi nykyaikainen ammatillinen koulutus on viemässä kehitystä päinvastaiseen suuntaan. Itse ajattelen, että opettajan rooli on tulevaisuudessa yhä enemmän opiskelijoiden tukeminen, oppimisympäristön tarjoaminen. Koko ajan opetuksessa pyritään yhä käytännön läheisempään suuntaan, pyritään kehittämään osaajia, jotka heti valmistuttuaan pystyvät tuottamaan yrityksille lisäarvoa. Sen lisäksi että tämä huomioidaan opetussuunnitelmissa yhä lisääntyvinä yritysyhteistyöhankkeina, mielestäni myös opettajan tulisi ottaa tämä huomioon omassa roolissaan. Esimiestyön nähdään yrityksissä yhä enemmän suuntautuvan valmentajan rooliksi. Kehittäessämme esimiehiämme nostamme esiin kolme tärkeintä asiaa: 1. Anna alaisellesi selkeät tavoitteet ja sovi mittareista. 2. Tarjoa tehtävän suorittamiseen tarvittavat työvälineet ja tiedot. 3. Anna palautetta, tarvittaessa opasta, kouluta ja kehitä. Mielestäni kuvauksen pitäisi yhtälailla päteä myös opettajan rooliin.

Olen aina nähnyt itseni hyvin käytännön läheisenä kouluttajana. Löysin jotain itsestäni Annikki Järvisen kuvauksessa asiaorientoituneesta opettajasta. Pyrin alani huippuasiantuntijaksi (vain paras on kyllin hyvä). Kouluttajana peilaan jatkuvasti onnistumistani kuulijoiden reaktioista ja pyrin sopeutumaan ryhmän “rytmiin”. Odotan kirjallista palautetta aina innokkaasti ja yritän taas kehittää suoritustani seuraavaan kertaan. Tästä on tullut tapa ja vasta lukiessani Järvisen artikkelia kiitän mielessäni entistä senior konsulttiamme, joka oli mukanani ensimmäisillä yritysvalmennuksillani. Hänen antamansa palaute oli välillä kovaa ja tuntui toisinaan pahalta, mutta todennäköisesti juuri tuo tuki ja mentorointi kantaa nyt hedelmää ja kannustaa pyrkimään yhä parempiin suorituksiin.

Kouluttajana olen yleensä aina työskennellyt aikuisten, asiasta kiinnostuneiden ihmisten parissa. Tämä pistää miettimään, eroavatko nuoret ammattiin opiskelijat aikuisista itsensä kehittäjistä. Tässä jälleen yksi haaste, jonka voin heittää itselleni: Tartu tilaisuuteen ja astu ammattikouluun, opetusharjoittelu tarjoaa tähän oivan mahdollisuuden.

Vaikka aina välillä on hyvä antaa itselleen myös aikaa hengähtää ja nauttia saavutuksistaan…

Taas on vierähtänyt muutama kiireinen työviikko ja blogi on saanut olla oman onnensa nojassa. Onneksi työ, jota teen on palkitsevaa ja motivoivaa, joten pieni kiire ei haittaa. Yrityksemme on pieni 250 hengen yritys, jossa vedän neljän naisen tehotiimiä, joka vastaa yrityksemme henkilöstöasioista, johtamismalleista, tiedottamisesta, kenttätoimintojen organisoinnista jne… Lista on loputon, mutta takaa ettei yksikään päivä ole toisensa kaltainen. Työssä myös oppii joka päivä itse jotain uutta ja toisinaan voi auttaa myös muita oppimaan.

Jotta sain tämän loistavan työn, työskentelin aikaisemmin liikkeenjohdon konsulttina. Ei olisi huono idea jokaisen vastavalmistuneen kauppatieteiden maisterin mennä hetkeksi tutustumaan konsulttien maailmaan. Työ on kovaa, mutta antaa mahdollisuuden tutustua erilaisiin yrityksiin ja työskennellä alan huippujen kanssa. Tämä siis vinkkinä kaikille niille kauppatieteilijöille (ja miksei muillekin) jotka miettivät miten päästä loistavan uran alkuun.

Mutta miksi uransa alussa oleva henkilöstöpäällikkö löytää itsensä jälleen opiskelemasta ja vielä opettajaksi? Ala-asteella taisi ensimmäisen kerran eräs koulutoveri todeta, että sinun pitäisi alkaa opettajaksi. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ajattelen että lähtökohtani opettajan koulutukseen ovat hyvät, yritysmaailma antaa hyvät valmiudet. Tiedot ja taidot karttuvat ja joka päivä joutuu miettimään, miten saan nämä kokeneet ja taitava ammattilaiset motivoitumaan itsensä kehittämiseen ja uusien toimintatapojen oppimiseen. Vähintäänkin on oppinut sen että opettaminen ei ole itseisarvo eikä aina edes tuo toivottua tulosta. Tukeminen, ohjaaminen, näkökulmien vaihtaminen ja vinkkien antaminen toimii paremmin. Ehkäpä ajattelenkin mielummin että en tulevaisuudessakaan ryhdy opettajaksi vaan pikemminkin valmentajaksi.

Tie on tietysti vielä pitkä ja kivinen ja vaatii ahkeruutta ja asiaan paneutumista. Onneksi on energiaa, pitää vain miettiä mihin sen purkaa.

“Toivottavasti tästäkin taas jotenkin selvitään” on päällimmäisenä ajatuksena poistuessani ensimmäisiltä opekorkeen lähipäiviltä. Päässä surisee blogit ja wikit ja moodlet eikä mikään vielä tässä vaiheessa sano mitään. Sitten ohjeiden mukaan tutustun lähdemateriaaleihin ja törmään weblogeihin, seurantasivuihin ja uutisvirtoihin. Olen aina pitänyt itseäni näppäränä tietotekniikan käyttäjänä, mutta jotenkin olen onnistunut pysyttelemään täysin ulkona blogien ihmeellisestä maailmasta. Ja nyt pitäisi sitten miettiä, miten aion hyödyntää näitä uusia mahdollisuuksia matkallani opettajaksi seuraavan vuoden aikana. Niinpä heitänkin itselleni ensimmäiseksi henkilökohtaisen haasteen: kun vuosi on kulunut, käyttelen edellä mainittuja työkaluja kuin vettä vaan. Ja olkoon oma blogini mittari ja työkalu (joiden perään yritysmaailmassa ainakin aina kuulutetaan) joilla onnistumistani seuraan. Tavoite on siis se, että voin ensi toukokuussa hymyillen lukea tätä tekstiä ja naureskella pakokauhuisille ajatuksilleni. Toinen tavoite on, että matkalla myös oman blogin tekninen taso kasvaa ja kehittyy ja pääsen hyödyntämään kaikkia verkon tuomia mahdollisuuksia. On myös mielenkiintoista nähdä, herättävätkö tuotokseni ajatuksia muissa lukijoissa ja toisaalta kaipaan vinkkejä, kommentteja ja ideoita teiltä kokeneemmilta  käyttäjiltä (tiedän meidänkin ryhmässämme teitä olevan!). Otan tämän myös mahdollisuutena miettiä, miten voisin hyödyntää verkkoa oppimisympäristönä omassa työssäni, joitakin ajatuksia tulee heti mieleen, niistä kenties lisää myöhemmin. Toimikoon siis blogini oppimispäiväkirjanani (ja olkoon tämä elämäni ensimmäinen päiväkirja, jota pidän pidempää kuin viikon). Varsin kunnianhimoisia tavoitteita, ottaen huomioon että osaamiseni rajoittuu tällä hetkellä muiden blogien seuraamiseen. Toisaalta sekin on jo 100% enemmän kuin mitä tähän saakka olen osannut. Kiitos siis Irmelille selkeistä ohjeista ja kärsivällisyydestä meidän turveloisten kanssa.

Niin, mistä siis tuo nimimerkki Turveloinen. Tuttavani 2-vuotias lapsi oli “lukenut” nauhalle sadun, josta mieleeni jäi lähtemättömästi seuraava kohta: “Entä jos olisin irvihammas karvaturveloinen, kuka silloin rakastaisi Pientä? Aina nenän päästä häntään asti rakastan sua valtavasti, vastasi Suuri.”. Tämä pätkä tuli mieleeni, kun kävellessäni ulos Haaga-Helian (vähintäänkin sokkeloisesta) laitoksesta tunsin itseni pieneksi, mitättömäksi ja taitamattomaksi. Mikäpä siis kuvaisi paremmin lähtökohtiani tälle opintielle kuin tuo mainio kuvaus… Turveloinen.

Welcome to Edublogs.org. This is your first post. Edit or delete it, then start blogging!